-
Pakkoajatukset ovat toistuvia, tunkeilevia ja ei-toivottuja ajatuksia, kuvia tai impulsseja, jotka aiheuttavat merkittävää ahdistusta tai ahdistuneisuutta. Henkilö yleensä tietää, että nämä ajatukset ovat järjettömiä tai perusteettomia, mutta ajatukset tuottavat silti huomattavaa ahdistusta.
-
Pakkotoiminnot ovat toistuvia käyttäytymismalleja tai ajatuksia, joita henkilö suorittaa vastauksena pakkoajatukseen. Pakkotoiminnot on suoritettava tiettyyn tapaan, ja ne on tarkoitettu vähentämään ahdistusta tai estämään jonkin pelätyn tapahtuman tai tilanteen. Esimerkkejä pakkotoiminnoista ovat toistuva käsienpesu, lukkojen tarkistaminen, järjestely, laskeminen tai toistuvat rukoukset.
OCD:lle on tyypillistä, että nämä pakkoajatukset ja -toiminnot vievät paljon aikaa (usein yli tunnin päivässä) ja aiheuttavat merkittävää kärsimystä tai häiriötä henkilön normaaliin toimintaan, työhön, sosiaalisiin suhteisiin tai muihin tärkeisiin elämänalueisiin.
Esiintyvyys
Pakko-oireisen häiriön esiintyvyys väestötasolla arvioidaan olevan noin 2-3 %:n luokkaa aikuisilla. Häiriö alkaa useimmiten nuoruus- tai nuorella aikuisiällä. Miehillä häiriö alkaa useimmiten noin 13-15 ja naisilla 20-24 vuoden iässä. Harvinaisissa tapauksissa häiriö alkaa jo lapsuusiässä. Tutkimusten mukaan monet kärsivät pakko-oireista vuosia tai jopa vuosikymmeniä ennen hoitoon hakeutumista.
Suurella osalla pakko-oireista kärsivillä on myös jokin toinen ahdistushäiriö. Myös masennus on yleinen liitännäissairaus.
Kognitiivinen malli pakko-oireisesta häiriöstä
Tutkimuksissa on todettu, että suurimmalla osalla ihmisistä, jotka eivät kärsi mielenterveyden ongelmista, esiintyy samanlaisia ajatussisältöjä kuin pakko-oireista kärsivillä. Jos melkein kaikilla ihmisillä esiintyy samanlaisia ajatussisältöjä kuin pakko-oireisilla, niin mikä saa jotkut sairastumaan ja toiset ei?
Pakko-oireiden kehittymisestä on esitetty useita erilaisia teorioita kognitiivisen terapiaviitekehyksen sisällä. Mallista riippumatta keskeistä vaikuttaisi olevan se, että henkilö pelkää jotakin ikävää tapahtuvan ja olevansa tästä jollakin tavalla henkilökohtaisesti vastuussa.
Kyseisen ajatuskulun herättämää ahdistusta lievitetään rituaaleilla. Rituaalien suorittaminen estää henkilöä huomaamasta, ettei tilanteessa ollut muutenkaan mitään pelättävää. Koska rituaalien suorittaminen ”estää pahan tapahtumisen”, henkilö oppii ajan myötä jatkossakin turvautumaan rituaaleihin lievittääkseen ahdistustaan.
Käytännön esimerkkinä voidaan ajatella tilannetta, jossa ihminen pelkää tartuttavansa muihin ihmisiin jonkin taudin. Voidaan helposti nähdä, miten hygienia ja esimerkiksi käsien peseminen saa ajan myötä tärkeän roolin. Kun henkilö sitten toteuttaa rituaalejaan ja neutraloi tällä ahdistustaan, eikä ennakoitua pahaa tapahdu ympäristössä, hän oppii että rituaalit ”toimivat” ja näkee syyn jatkaa niiden toistamista. Pakko-oireista kärsivä henkilö ei saa tilaisuutta oppia, ettei ajatuksessa saastumisesta ollutkaan mitään pelättävää.
Yhtä kaikki, pakko-oireissa keskeistä on että tietynlaiset ajatussisällöt toistuvat ja että henkilö uskoo ajatusten olevan todellisia ja kertovan jotakin hänestä tai siitä, miten hänen tulisi toimia. Pakko-oireiselle tietyt ajatukset ovat ahdistavia ja henkilö pyrkii välttelemään näitä ajatuksia, kun taas jollekulle muulle täsmälleen samankaltaiset ajatussisällöt eivät ole ahdistavia eikä näitä ajatuksia tarvitse näin ollen vältellä. Välttely on ongelma, johon hoito myös pyrkii vaikuttamaan.
Hoito
Pakko-oireiden hoito riippuu siitä, miten vakavia oireet ovat ja miten kauan ne ovat kestäneet. Myös oireiden vaikutus henkilön toimintakykyyn vaikuttaa hoitosuositukseen. Pahimmillaan pakko-oireet ovat hyvin invalidisoivia ja aiheuttavat kärsimystä, jollaista on vaikea kuvitella.
Riippumatta oireiden voimakkuudesta hoito on järkevää aloittaa sillä, että pakko-oireista kärsivä henkilö saa lisätietoa häiriöstä. Monet hyötyvät erilaisista omahoito-ohjelmista riittävästi, toiset tarvitsevat nettiterapiaa tai psykoterapeuttista hoitoa riittävän avun saadakseen.
Kognitiivinen käyttäytymisterapia pakko-oireisen häiriön hoidossa perustuu pitkälti altistushoidolle. Tämä tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että terapian alussa pyritään kartoittamaan pakkotoiminnot ja niihin liittyvä välttämiskäyttäytyminen. Tämän jälkeen mietitään altistushierarkiaa, jolla rituaaleista ja välttelystä aletaan hiljalleen luopumaan. Jos nyt ajattelit, että kuulostaapa ikävältä hoidolta, niin ajatus ei ole ihan tuulesta temmattu. Joidenkin tutkimusten mukaan jopa lähes 30% kognitiivisen käyttäytymisterapian aloittaneista lopettaa sen kesken pakko-oireita hoidettaessa.
Tämä herättää luonnollisesti paljon kysymyksiä ja aiheen ympäriltä on tehty runsaasti tutkimusta, koska keskeyttäneiden osuus on niin merkittävä. Tiedetään, että mm. oireiden vakavuus (miten voimakkaasti henkilö uskoo pakko-ajatuksiinsa) sekä masennus ovat huono ennuste häiriön hoidolle. Tämän takia ne tulisi huomioida hoidossa.
Lääkehoito on hyvä yhdistää psykoterapeuttiseen hoitoon. Psykoterapeuttisten hoitojen osalta tieteellistä näyttöä on tätä tekstiä kirjoitettaessa ainoastaan kognitiivisista hoitomuodoista. Tämä ei toki tarkoita, etteikö muut hoidomuodot voisi toimia, niitä ei vain ole tutkittu vielä riittävästi.
Pakko-oireet voivat vaikuttaa suuresti arjen toimintakykyyn sekä siihen, miten ihminen kykenee tavoittelemaan itselleen tärkeitä asioita elämässä. Lohdullista kyllä, pakko-oireisiin on saatavilla apua.